ISSN 1458-8439
takaisin

Valokuvataiteilija juppeilee vanhoilla viineillä

14.8.2003
(Pekka) Nuikki on kirjoittanut sohvapöydälle (coffee table book) sijoitettavan, kuvallisella annilla briljeeraavan kirjan In Vino veritas Laatuviinit keräilyn ja sijoittamisen kohteena. Vintage 2003. Taiteellista luonnetta kuvaa, että tekijän etunimi ei kirjasta selviä eksplisiittisesti. Kirjaan ovat osia kirjoittaneet myös muutamat nimekkäämmät viinivaikuttavat ja tuottajien edustajat. Tuottajat ovat tuttuja jokaiselle Parkerin ja Wine Spectatorin seuraajalle. Kirjan asiapuoli on hieman kiireessä tehty tai sitten into on lopahtanut, mutta (käsitellyssä) kuvapuolessa ei ole moittimista. Kirjan sanoma ei jää epäselväksi: mitä vanhempi eli harvinaisempi eli kalliimpi viini, sitä parempaa se on. Kirjoittaja käyttää kaveriensa kollektiivisia pisteitä maistettujen viinien laadun osoittimena ilman minkäänlaisia kuvauksia. Parista viinistä, niiden hankinnasta ja nauttimisympäristöstä on jamesbondmaiset kuvaukset huippupositiivisilla adjektiiveilla ilman turhia normaaleja viinejä kuvaavia konkreettisia adjektiiveja. Ainakin tämä reilun 350 lähes A4-kokoisen sivun kirja on sujuvasti luettavissa tai selailtavissa. Asiapitoisia ja mietittyjä neuvoja riittää kuinka viineillä voidaan tehdä bisnestä eli rahaa. Kirja ei ota kantaa kuitenkaan toiminnan lainmukaisuuteen. Suomessa alkoholijuomien vähittäismyynti on Alkon monopoli eli yksityishenkilöt eivät niitä ainakaan katteellisina saisi myydä.

Julkinen valta ymmärtänee rikkaiden laatuviinibisneksiä

Suomessa ovat perinteisesti viinijulkkikset pitäneet huolta viinin salaperäisyydestä ja etenkin elitistisyydestä, vaikka heidän viininsä eivät nykymittapuun mitään poikkeuksellisen laadukkaita olisikaan olleet. Toiminnassa on kuitenkin pyritty välttämään liian eksplisiittistä briljeeraamaista vaikka snobistisuus on tehty selväksi. Nuikki ei ole vaatimaton vaan tekee huomiota herättävän selväksi, että vain kalleimmat kelpaavat ja mitä nimekkäämpiä henkilöitä tuntee, sitä enemmän se vakuuttaa, että vain kirkkain huippu kiinnostaa. Ilmiö kertonee, että Suomessakin on riittävästi aidosti rikkaita jotka ovat viineistä kiinnostuneita, eikä keskiluokan laadullisesti vaatimattomampi snobismi ole oikeastaan enää mitään. Nuikki perustelee käsityksiään jo muinaisilla roomalaisilla siten, että tulkitsee Plinius vanhemman viinissä on totuus –ilmaisulla tarkoittaneen lisäksi, että ”keräilijälle viiniin sisältyy totuus myös arvona sinänsä: aisti- ja tunne-elämyksinä, omistamisen ilona ja luonnon antina”.

Huippuviineillä olisi isot markkinat

Sijoittamiseen kelpaavia vähintään 90 pisteen viinejä olisi Nuikin mukaan peräti kaksi prosenttia kaikista maailman viineistä. Kaikkein parhaimmat sijoituskohteet olisivat 0,2 prosenttia kaikesta tuotannosta edustavilla vähintään 95 pisteen viineillä. Näin korkeisiin prosenttilukuihin tuskin on päästy aidosti koko maailman viinituotantoon suhteuttamalla. Jos maailman viinintuotannoksi lasketaan alakanttiin pyöristettynä 250 milj. hehtolitraa, niin kaksi prosenttia olisi 500 miljoonaa litraa eli 667 milj. pulloa. Näillä oletusarvoilla markkinat olisivat ainakin riittävät suuret. Tosin helpointa markkinoiden koon kasvattamisessa lienee huippupisteiden antaminen yhä useammalle viinille. Suomalainen viinikulttuuri on myös kansainvälistynyt, kun yllättävän monia Nuikin kuvailemia viinejä löytyy myös Suomen vähittäismyynnistä.

Pekka Nuikki Laatuviinit keräilyn ja sijoittamisen kohteenaKirjan bibliografia on vakuuttava, tosin hieman jää epäilys onko tekijä lukenut nämä vanhat kirjat. Ainakin hän on nähnyt reilusti vaivaa, jos on ne hankkinut. Lähdeluettelossa pistää silmään, että Parkerin kirjat ja lehti (WA) loistavat poissaolollaan, vaikka tekstissä viliseekin viittauksia Parkeriin luonnehdinnalla ”alan ehdoton kuningas”. Wine Spectator on puolestaan ”alan johtava amerikkalainen lehti”.

Vuoden 1996 Cloudy Bay SB Marlborough sai Wine Spectatorilta seuraavana vuonna 96 pistettä. Ensimmäisen kerran Nuikki maistoikin sitä asiaankuuluvassa paikassa eli Palacessa vuonna 1998 kun ravintolan somelier (huomioi kirjoitusasu) suositteli sitä vuolaasti Nuikin seurueelle. Nuikin kuvaus huippuvalkoviinistä helpottaa monesti kuvausten kanssa tuskailevia aloittelijoita: ”Muistan hyvin, miten Sauvignon Blancille tyypillisen raikkauden ja pirteän hedelmäisyyden takaa avautunut syvyys ja kompleksisuus, joka antoi viinille tyylikkyyttä ja arvokkuutta, yllätti minut positiivisesti ja siitä lähtien sen onkin kuulunut ehdottomiin suosikkiviineihini”. Allekirjoittanut on seurannut viiniä Alkon ensimmäisestä vuosikerrasta 1997 lähtien eikä ole ollut yhtä haltioitunut. Lisäksi viinissä on ollut havaittavissa trendinomaista laadun heikkenemistä. Cloudy Bayn, nykyisin ex-viinintekijä Kevin Judd on lisäksi ainoa, jonka ottamia valokuvia on tekijän ottamien lisäksi kelpuutettu kirjaan.

Nirvanan kuvauksia

Allekirjoittanut ei ainakaan niele kirjoitusten perusteella kuinka reaalisosialismista samettivallankumouksen avulla toipuvassa Prahassa uuden vuoden 1990 kunniaksi juotiin hissiin loukkuun jääneenä magnumista vuosikerran 1973 Domppaa. Tosin Nuikki sanoo, että itse viinistä hän ei muista mitään, vaan tunnelma on tärkeintä. Kyseisen Dompan metsästyskierros päättyy täydellisesti kun hän millenniumin kunniaksi sai Alkosta saman vuosikerran yli kymmenen vuotta kauemmin sakkakypsytetyn enotheque-version. Kuvaukseksi riitti sillä kertaa, että vaimon kanssa nautittuna samppanja oli erinomaista. Tosin samppanjan olemus muuttuu näin pitkällä lisäsakkakypsytyksellä, mutta siitä ei sitten mitään tarvitsekaan mainita.

Samanlaista seikkailuelokuvissa tapahtuvaa meininkiä on kun keskeltä Afrikkaa löytyy virheettömänä säilyneitä legendaarisen vuosikerran 1961 Latourin viinejä. Nuikki valitsi laatikosta parhaiten korkkinsa pitäneet pullot eikä kauppias luonnollisestikaan ymmärtänyt kellarin nurkassa maanneiden pullojen arvoa. Afrikassa kun ollaan niin viinin joutui nauttimaan isosta konjakkilasista. ”Tuoksu, joka valtasi hajuaistini, oli tiukka, klassinen, täydellisesti yhteen sulautunut bukee. Hedelmäisyyden läsnäolo tuntui uskomattoman rikkaalta.” Maku oli mm. ”täydellisen täyteläinen”. Tekstistä selviää, että ”ajatukset pysähtyivät ja aika menetti merkityksensä” ja kokemus oli ”paljon voimakkaampi kuin mitkään makuaistimukset voivat koskaan olla”. Nuikille täydelliseen viininautintoon ei riitä pelkkä makukokemus vaan tarvitaan myös siihen liittyvä kulttuuri. Jälkimmäinen aspekti tulee kirjassa selväksi.

Lapsuksia

Aikamoista tosiasioista välinpitämätöntä on viinin kirkastamisen tiivis selitys, jossa ”epäilyttäviltä kuulostavat sammen ilmarakko, kuivattu veri tai munanvalkuainen ovat käytetyimpiä viininkirkastajia”. Munanvalkuainen on kyllä käytetyin, mutta veri on sentään ollut parikymmentä vuotta EU:ssa kielletty.

Amerikkalainen, maineikas perfektionistinen konsultti ja viininviljelijä (Marcassin) Helen Turleyn sukunimi on muuntunut Turtleyksi. Australialainen kulttiviini, Henschken Hill of Grace on saanut kirjan alkupuolella nimeksi Grace of Hills. Tokajin makeiden viinien luokittelussa on samanlainen väärinymmärrys kuin viime vuonna julkaistussa Juha Lihtosen kirjassa. Nuikki kiittää myös Lihtosta avustamisesta, joten todennäköisesti Tokaji-viinien luokittelu on häneltä lähtöisin. Nuikin selityksestä ei nyt tiedä, milloin hän puhuu huippumakeasta ja huippukalliista Eszenciasta ja milloin Aszú-luokituksen makeimmasta Aszú Eszenciasta. Aszu-viini voisi Nuikin mukaan – siis virheellisesti – olla vain 3-6 Puttonyosta ja Tokajin ”juotava kulta” olisi siis Aszú. Kirjan alkupuolella Eszencian olemus tulee tosin sattumoisin oikein kuvattua. Tokajin esittelyksi riittää yllättäen Vega Sicilian omistama Oremus. Lisäksi suositeltavien Tokaji-tuottajien listalla ovat Istvan Szepsy sekä Royal Tokaji House. Jälkimmäinen tuottajan nimi lienee muille The Royal Tokaji Company.

Mielenkiintoinen on suositus, että vaikka ”valkoviinejä ei yleensä kannata dekantoida poikkeuksena ovat vanhimmat samppanjat ja vanhemmat Mersaultit”. Allekirjoittanut on luullut, että samppanjan lisäarvo tulee juuri kuplista eikä niiden poistamisesta. Perinteisesti uutta tammea vierastaneessa Rhonessa Guigalin palstaviinien yli kolmenkin vuoden kypsytys uusissa tynnyreissä olisi kirjoittajan mukaan jo 1800-luvulta periytynyt tapa ja siinä ”se on ainoa tila Rhônen alueella”. Rhonen Jaboulet’n La Chapellen –viinien laadun takeena hänelle on se, kun hän ystäviensä kanssa maisteli niitä väliltä 1955-1996, niin alhaisimmatkin pisteet olivat 93. Tulevaisuuden sijoitusvinkkinä hän ei mainitse, että Parker on tiputtanut La Chapellen viimeaikaisen yleisreittauksen neljään tähteen (huipun viidestä).

Tekstissä vilisee puhekielisiä ilmauksia ja snobistista englanninkielisten sanojen käyttöä, vaikka suomalaiset vastineet ovat myös olemassa. Nuikin tyyliä kuvaa esimerkiksi Baijeri, joka kirjassa on Bavaria englannin mukaisesti. Kirjan alussa kiitellään taustatukia, joten oikoluku- ja asioiden tarkistuskapasiteettia olisi pitänyt löytyä.

Australian suositeltavien viinien listalle on yllättäen – tosin ansiokkaasti – päätynyt Chambers Rosewood ja sen harvinaisimmat Rutherglenin Muscat- ja Muscadelle-viinit. Porttituottajien huippua Nuikki ei turhaan levittele vaan Symingtonilta kelpaavat Graham ja Dow, The Fladgate-ryhmästä Taylor ja Fonseca sekä lisäksi Quinta do Novalin Nacionalit. Suositeltavia vuosikertoja näin pitkään säilyville viineille on poikkeuksellisen vähän. Burgundista ei kelpaa kuin kymmenen pientuottajan kuuluisimmat Grand Cru –viinit. Tosin Nuikki on itse koonnut aliarvostetuista tuottajista pienen suosituslistan. Burgundereita kannattaisi metsästää, koska ”nykyiset burgundiviinit ovat parempia kuin koskaan ja olisi sääli ellei niitä löytyisi myös omasta kellaristasi”. Burgundin huipputuottajia olisi kirjan mukaan ainakin sata, ja kaksisataa, jos mukaan lasketaan tuottajat, joilla on yksittäisiä huippuviinejä. Muutenkin Burgundissa on näköjään homma nykyisin erinomaisesti hanskassa. Parkerilta ja Wine Spectatorilta allekirjoittanut on lukenut vastakkaisiakin käsityksiä.

Persoonalliset 100 maailman parasta viiniä

Nuikin sata maailman parasta viiniä ovat kuin seuraisi jenkkien mieltymyksiä, tosin myös yllätyksiä löytyy. Portissakin elämää on suunnilleen vain hyvin nuorena juotavan eli jenkkien ylistämän vuosikerran 1994 kohdalla. Ainoa muun vuosikerran portti on Quinta do Novalin Nacional 1931. Samppanjoista ainoa ainutlaatuinen on Nuikin listan perusteella Philipponatin palstasamppanja Clos des Goisses (tosin i-kirjain puuttui taulukosta) peräti kahdelta vuosikerralta 1964 ja 1982. Allekirjoittaneelle yllätyksenä on vuosikerran 1950 Mouton-Rothschildin ainutlaatuinen huippuluonne (kirjallisuuden perusteella). Toisena vaihtoehtona jäi miettimään painovirheen mahdollisuutta. Viineille saa helposti lähes täydellisiä pisteitä, kun seuratun 24 kriitikon arvioista valittiin neljä-viisi parasta kustakin viinistä. Nuikin kuvaukset vanhojen maistamiensa viinien tasaisesta laadusta eivät ole täysin uskottavia. Toisaalta vanhoille viinille voidaan väistämättömiä vanhuuden ja säilytyksen tuomia vikoja antaa helposti anteeksi. Ulkopuolinen ei pysty kontrolloimaan arvioita kun Nuikki ei katso tarpeelliseksi kuvata maistamiaan viinejä.

Sijoittajille ja muillekin kiinnostuneille on lopussa viime vuosisadalta vuosikertataulukoita, niiden yleispisteet sadan pisteen skaalalla sekä Nuikin numeerinen arvio vuosikerran haluttavuudesta ja hintojen tämänhetkisestä kasvupotentiaalista. Vuosisadan ensimmäisestä puoliskosta on vain numeroita ja jälkimäisestä on tiivis Bordeaux-vetoinen kuvaus aikaväliltä 1950-1977, mutta ei sen jälkeen. Perusteluna mm. viimeisen neljännesvuosisadan sanallisten kuvausten poisjättämiselle on, että ”hinnan ja viinin kehittyminen on näissä vuosikerroissa vielä kesken, ja siksi nyt kirjoittamani vuosikerta-analyysit suosituksineen saattaisivat olla jo vanhoja kirjan tullessa markkinoille”. Perustelua voisi luonnehtia vähintään kiinnostavaksi.

Lisäksi pisteytetään saman vuosikerran Burgundi, Rhône, Champagne, Kalifornia, Saksa, Sauternes, Espanja, Australia ja Italia ja viimeisiltä vuosikymmeniltä löytyy arvioita reittauksia myös Portugalista/Portista, Loiresta, Uudesta-Seelannista. Yleistystaso on tosin huima kun Australian kokoinen maa laitetaan yhteen nippuun, samoin Italian ja Espanjan alueet. Parker esimerkiksi erottelee Bordeaux’n kalleimpia viinejä tuottavat alueet reilusti yksikohtaisemmin vuosittain.

Eläytyvästi kirjoitettua tekstiä

Allekirjoittaneen poiminnot kuvaavat monesti viinikirjoittelussa ongelmallista tietojen luotettavuutta. Kirjan teksti on sujuvaa ja Nuikki on selvästi eläytynyt kirjoittamiseensa menestyjän asenteella. Oman itsensä kehuminen on sekä eksplisiittistä että implisiittistä, mikä näin selvänä tuo vaihtelua. Hyödyllistä tietoa myös kirjasta löytyy ja monesti myös sellaista joihin erittäin harvoin törmää. Tosin kunkin kappaleen alusta kannattaa tarkistaa onko kirjoittajaksi mainittu muu kuin Nuikki sillä kirjassa suositaan minämuotoa. Etelä-Afrikan, Uuden-Seelannin sekä Australian yleisesittelyt ovat paikallisten tekemiä eivätkä tyyli ja erikoiset viinivalinnat ole täysin johdonmukaisia muiden alueiden kanssa. Nuikin omat australialaiset (investointi)suositukset ovat kovasti à la Parker, joka on viime vuosina moninkertaistanut monen pientuottajan viinin hinnat. Australia ja Uusi-Seelanti eivät vaikuta olevan Nuikin vahvimpia alueita.

Grangesta ja Max Schubertista on pakolliset jutut. Kesällä 2002 nimitetty, Grangesta vastaava Penfoldsin uusi pääviinintekijä Peter Cago on myös päässyt mukaan kuvineen. Grangen lisäksi toinen Nuikille tunnetason vibroja tuottava Ranskan ulkopuolinen viini on Ribera del Dueron Vega Sicilia. Kun tuottajat kirjoittavat itsestään on teksti luonnollisesti kovasti markkinointihenkistä, toisaalta kirjan tyyliin sopivaa. Hyvä esimerkiksi on Vega Sicilian Pablo Alvarez, joka intoutuu kovasti kehumaan tilansa elantoviiniä Valbuenaa ja vielä sen viimeisintä vuosikertaa. Muutenkin – myyjän arvomaailman mukaisesti - viimeisimmät vuosikerrat ovat tilalla olleet erinomaisia, vaikka alueella on muilla ollut laatuongelmia. Jutussa ei mainita Vega Sicilian uudehkoa, nuorena myytävää ja järkevästi hinnoiteltua viiniä Alionia, jota epäilemättä yritetään lisäksi myydä viimeisimpien vuosien laadun hehkuttamisella.

Koska suomalaisen yksityishenkilön rahan tekemistä viinillä saa näin avoimesti mainostaa, se kertonee julkisen vallan ymmärtävän rikkaiden juomapuuhia ja –bisneksiä paremmin kuin kirkasta ja pirtua köyhille myyvää trokaria. Allekirjoittanutkin on ihmetellyt laatuviiniharrastukseen liittyvää harmaata taloutta sekä etenkin monopoli-Alkon kanssa kilpailevaa toimintaa.

Kirjassa on monista tuottajista perusteellisempia kuvauksia, kun Nuikki kertoo haastatteluista ja paikan päällä vierailusta sekä antaa faktapitoista taustatietoa. Koska kaikkea viiniin ja sijoituksiin väljästi liittyviä asioita on runsaasti, ei kirjan käsittely välttämättä ole johdonmukainen ja jakoa loppuun mietitty. Toisaalta kirja on suunniteltu sohvapöydälle esiteltäväksi ja selattavaksi. Sijoittamisohjeita sitten riittää vaikka (Lontoon) huutokauppavihjeineen. Jupille tai yläluokkaista menoa tavoitteleville teos on myös hyvä laaja-alainen perusteos viiniin vaikuttaviin ominaisuuksiin. Kotipsykologista päättelyä harrastavalle tästä teoksesta selviää lisäksi hyvin minkälaisella (globaalilla) julkisuudella ja arvomaailmalla luodaan pienien määrien huippukalliita, elitistisiä viinejä. Artikkelin loppu

Ismo Järvinen

Nuikki: in Vino Veritas Laatuviinit keräilyn ja sijoittamisen kohteena. Libris 2003. ISBN 9519642021. ss. 376. Hinta 55 € (Akateeminen Kirjakauppa).



takaisin
 

© 2002-2019 JWJ-Nautiskelija Oy. Tietosuojaperiaatteet ja toimituspolitiikka. Tietojen kopioiminen ja julkaiseminen on tekijänoikeuslain mukaisella tavalla kielletty. Viinien hintatiedot ovat hankinta- tai arviointihetken hintoja eikä niitä päivitetä. Katso Nautiskelijan tilaajaperusteisen viinitietosivuston esittely. Nautiskelijan viinitiedon sivusto hyödyntää evästeitä.