ISSN 1458-8439
takaisin

Unto Paananen lumoutuneena Italian viineistä

7.12.2003
Italian ja latinalaisen kulttuurin ystävä Unto Paananen on kirjoittanut analyyttisella otteella kirjan Italian viinit. Tutkijan ja kustantajan (Yliopistopaino) asiapainotteinen luonne näkyy onnistuneesti vain muutaman kuvan sisältävässä vajaan 300 sivun B5-kokoisessa kirjassa. Taitto on väljää ja teksti sujuvaa. Ote on positiivinen, mutta tarvittaessa löytyy tunnistettavaa kritiikkiä. Kirjassa käsitellään käytännössä vain viinejä ja niissäkin paino on DOC(G)-laatuviineissä. Kirjoittaja ei arvioi viinejä. Kunkin maakuntakohtaisen luvun lopussa on mainittu "kiitosta saaneet" viinit. Parhaimpien viinien mittarina Paananen käyttää vuodesta 1990 lähtien Gambero Rosson Vini d´Italian kolmen pikarin saamista jonakin vuonna. Pääpaino on nimekkäissä, monille laatuviinien ystäville tutuissa viineissä. Italian säädöksiä vierastavassa kulttuurissa kirjan lopun maakuntakohtainen laatuviiniluettelo on hieman puutteellinen, koska IGT-pöytäviineillä on reaalielämässä suuri paino. Kirjan asiapainotteisuuden sisäistäminen edellyttää taustatietoa, mutta sujuvasti kirjoitettua, hieman romaanin tyylistä tekstiä voi lukea myös lumoutuneena johdantona Italian eri viineihin, joiden hinta vaihtelee edullisista huippukalliisiin.

Myös markkinoinnissa tärkeitä tarinoita riittää

Paananen ottaa yleisnäkemyksen viineihin eikä esimerkiksi vuosikerroista ole (käytännössä) mainintoja konkreettisten arvioiden puuttumisen lisäksi. Tuottajien luettelot ovat pitkiä. Muutamat maineikkaimmat lajikkeet saavat oman kappaleen tekstin joukkoon. Hakuteoksena kirjaa on vaikea käyttää ja silloin pitää muistaa mistä maakunnasta tieto on hankittava. Hakemistossa tosin riittää hakusanoja. Kirjan sanoma lieneekin, että Italian viininvalmistus onnistuu pitkillä perinteillä kaikissa maakunnissa, ja viimeistään nykyisin kaikkialla on herätty laadun arvostamiseen sekä (markkinointikelpoisen) modernin tyylin vaatimuksiin.

Italian viinikulttuuria kuvannee laajan Viinisanaston johdannon teksti: "Italian viinisanasto ei ole vakiintunut niin, että olisi olemassa yhteisesti sovittu ja kattava sanasto. Seuraava sanakirja on laadittu turvautumalla eri viinioppaissa julkaistuihin suppeisiin ja osin ristiriitaisiin luetteloihin ja tutkimalla arvostettujen kirjoittajien viinikuvauksia."

Unto Paanasen asiapitoisen kirjan taiteellinen tummasävytteinen kansi.Viinien absoluuttista laatuarviointia ei yritetä. Paneelimaisteluita käyttävä Gambero Rosso ei myöskään kuvaile yksittäisiä viinejä vaan lasit ovat riittävä informaatio kuluttajalle teknisen taustatiedon lisäksi. Lukijan päätettäväksi jää kuinka paljon esimerkiksi Toscanan ja Piemonten, sekä reilusti vähemmän laatupainotteisten Etelä-Italian maakuntien viinien välillä on tasoeroa. (Tosin implisiittisesti Gambero Rosson kolmen lasien määrä kertoo paljonkin.) Kriittinen ja globaalisti viinimaailmaan suuntautunut lukija jääkin hieman miettimään kuinka monet erittäin positiivisesti käsitellyt viinit ovat sellaisia myös kansainvälisessä vertailussa.

"Kaikki panostavat laatuun"

Kirjan käsittelytyylin pelkistää Lazion viinien kommentointi: "Lazion valkoviinien paradoksi on ollut näihin päiviin asti se, että tuotanto on runsasta, mutta laajempi arvostus puuttuu. Viimeksi mainitusta ei ole tarvinnut juuri välittää, sillä maakunnan oma kulutus on ennen kaikkea Rooman ansiosta vetänyt hyvin... Sanotaan, että Laziossa ajan vaatimat uudistukset ajoittuivat väärin ja johtivat imagon laskuun." Muutama sivu myöhemmin Imagon hakua -kappaleen alla on sitten "Lazio on siis tulossa, vaikkakin hiukan jälkijunassa, niiden maakuntien joukkoon, jotka haluavat näyttäytyä uudenaikaisina. Monien uusien tuottajien mukana on tullut uusia ideoita, jolloin myös vanhojen on ollut pakko tarkistaa kantaansa".

Marchen alla Paananen kuvaa Verdicchion. Se on lajikkeen nimi, jota käytetään myös viinin nimenä. Viiniä kuvataan tyyliin "Verdicchiota on sanottu yhdeksi Italian ensimmäisistä uudenaikaisista viineistä, joka muokkasi kuluttajien makua ja loi kalaviinin ihanteen: kuivaa, vihertävää, tuoretta, välitöntä ja hapokasta". Alueen edelläkävijän luonnetta kuvataan tyyliin "... väitetäänpä keskeisellä alueella, Cupramontanassa, että siellä valmistettiin klassista kuohuviiniä aikaisemmin kuin Ranskan Champagnessa". Verdicchio olikin menneinä aikoina etupäässä kuplivaa eli italialaisittain frizzante.

Pienellä painetussa tekstissä selviää Marchen luvun Punaviinit ja rosatot -kappaleen alla, että Cupramontanan pikkukaupungissa on jotain, mitä ei tiettävästi ole missään muualla maailmassa, nimittäin kansainvälinen viinipullon etikettien museo. Kokoelman laajuudeksi selviää 60 000 etikettiä, joista kerralla on esillä 4000 ja loput ovat albumeissa. Kokoelmaa kartutetaan lahjoituksilla ja vaihdoilla, joissa ei käytetä rahaa. Museon omistaa kaupunki ja varmimmin se on auki aamupäivisin, ja pääsy on vapaa.

Paananen mainitsee historiasta kiinnostavia, mutta ei välttämättä viinillisiä, seikkoja. Marchen luvun alaotsikko on esimerkiksi Pikeenien maa. Selostuksesta selviää, että roomalaisille Marchen alueen nimi oli Pecenum eli Pikeenien maa. Pikeenit asuttivat aluetta ennen roomalaisia. Marchen eli rajamaiden nimi otettiin käyttöön vasta keskiajalla kun paavin kirkkovaltion sekä Pyhän saksalais-roomalainen keisarikunnan valtakamppailu keskittyi alueelle. Viinien markkinoinnissa olennaisia tarinoita ei ole unohdettu.

Kirjan perusta julkaistiin ensi kerran 1992

Suomalaisen viinikulttuurin edistymistä kuvaa kirjan vertailu Paanasen yhdessä Simo Örmän kanssa vuonna 1992 kirjoittamaan kirjaan Viinien Italia 1. Se oli taskukokoinen reilun 350 sivun kirja. Se oli käsittelytyyliltään nykyisen kirjan kaltainen ja viinit käsiteltiin maakunnittain. Uusimman kirjan perussisältö oli siis jo silloin tehtynä. Vanhan kirjan kuvauksista jäi vaikutelma, että tekstiä oli otettu reilusti virallisista lähteistä (kuten Enoteca Italiana Il Paese del Vino) ilman omakohtaista toimittamista.

Luettelomaisuus jää - tosin edeltäjää reilusti vähemmän - vaikutelmaksi myös uuden kirjan tuottajissa ja yksittäisissä viineissä. DOC(G)-viinien listalle tulee pituutta, kun mainitaan lisäksi niiden, pääosin rypälepohjaiset, alalajit kuten Friuli Grave Merlot. 298 DOC- ja 25 DOCG-viinin lista käsittääkin 15 sivua kahdella palstalla. Toisaalta kun listat ovat tarpeeksi pitkiä ja syrjäisemmissä maakunnissa kelpaavat hyvin osuuskunnat, tulee kattavuuden kannalta turvallisen moni tuottaja ja jotkin sen viineistä nimettyä.

Alueiden ja asioiden italialaiset nimet eivät lopu kirjasta. Niiden ymmärtämistä helpottaa, että ranskalaiset, ja siten anglosaksien, termit ovat tunnistettavan samankaltaisia. Ansiokasta on kunkin luvun lopussa tiivistettynä esitetyt maakunnan sijainti, pinnanmuodostus, pinta-ala, asukkaat, maakunnan pääkaupunki sekä provinssit. Tekstissä verrataan maakunnan sijoitusta viinintuotannossa ja laatuviinien tuotannossa. Kirjassa ei kuitenkaan ole mitään yhtenäisiä taulukoita mistään asioista vertailujen helpottamiseksi ja taustatiedon saamiseksi. Kirjan ainoa ja suoraan italialaisesta pohjasta kopioitu yksivärinen kartta sisältää vain maakuntarajat pääkaupunkeineen. Se on kirjan viimeisellä sivulla otsikolla Italian maakunnat.

Paananen kääntää osan nimistä ja nimityksistä suomeksi, mutta italialaisuuden ihailu näkyy siinä, että esimerkiksi Apulia on Puglia, roseeviini rosato, kuohuviini spumante jne. Enologiasta käytetään italialaista oinologia-nimitystä. Viiniterminologian suomentaminen on monesti ongelmallista ja Paananen käyttääkin usein tervettä järkeä niiden suomentamisessa. Asioiden sisäistämistä Paanasen käyttämät nimitykset helpottavat. Suurille tuottajille myytävästä bulkkiviinistä käytetään nimitystä leikkoviini. Usean rypäleen sekoitetta kutsutaan yhdistelmäviiniksi. Italiaa taitamattomalle toimittajalle valaisevaa oli esimerkiksi Chiantin ala-alueiden nimien kääntäminen. Colli Senesi on Sienan kukkalat, Colli Fiorentini Firenzen kukkulat ja Colli Aretini Arezzon kukkulat.

Friulin Picolit-viini on "legendaarinen makea nektari ja mietiskelyviini par excellence". Globaalisti viiniin suhtautuvat eivät välttämättä hehkuttaisi noin voimakkaasti. Friulin viinien laatua kehutaan myös sen perusteella, että monille niistä on ominaista 4-8 vuoden pitkä kehittymisaika ja säilyvyys - "ominaisuus, jota ei italialaisiin valkoviineihin ole yleensä liitetty." Friulin Refoscon täydelliseksi nimeksi mainitaan Refosco del peduncolo rosso ja jälkiosaa on suomeksi punakukkainen marjaterttu. Jancis Robinsonin mukaan tämä on tosin Refoscon laadukkain alalajike. Pääsääntöisesti kyllä rypäleistäkin riittää synonyymejä ja taustatietoa sekä niiden ominaispiirteiden kuvauksia.

Suomesta saatavia viinejä ei ole mitenkään mainittu

Allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus maistaa vain harvoja kirjan "kiitosta saaneita viinejä". Pienoisena puutteena on se, että Suomen tarjontaa ei ole yritettykään mainita. Esimerkiksi Toscanan Vin Santon kohdalla ei ole mitään mainintaa Isole e Olenasta tai Alkoa miellyttävästä Barone Ricasolin Castello di Broliosta. Toscanan Chianti Classicon ja Brunello di Montalcinon kohdalla ei myöskään mainita onko kyseessä riserva- ja/tai normale-versio. Toscanalaisen Marchesi Pancrazin Pinot Nero kuuluu "Italian tästä rypäleestä tehtyjen viinien harvalukuiseen parhaimmistoon".

Puute on myös IGT- eli pöytäviinien taulukoiden puuttuminen. Vaikka Paananen korostaa DOC(G)-viinien tärkeyttä, niin ainakin allekirjoittaneen mielestä kansainvälisillä, ja siten lisääntyvästi myös suomalaisilla, markkinoilla jylläävät perinteitä rikkovaan tyyliin valmistetut pöytäviinit. Mikäli nämä onnistuvat hyvin, tulee monesti perässä jokin uusi väljä DOC-luokitus ne kattamaan. Johdannossa "Italian viinien muuttuva maailma" näitä kutsutaan "sateenvarjotyyppisiksi". Paananen kommentoi ilmiötä, että "sateenvarjotyypin käyttöönotto merkitsee alkuperäisen Doc-alueen idean venyttämistä ja suuriakin kokoeroja".

Sisilialaisilla viineillä ei ole aikaisemmin ollut laatumainetta. Nykyisin kuitenkin Paananen löytää todisteita voimakkaasta laadun esiinmarssista kun vuodesta 1992 vuoteen 1999 DOC-viinien osuus on noussut 0,37 prosentista 1,9 prosenttiin. Vaikka prosentit ovat pieniä tarkoittaa tämä litroissa 15 miljoonan lisäystä. Alkon (muutaman suurtuottajan) sisilialaisia viinejä - myös kalliita - seurannut ei tosin ole huomannut niissä DOC-merkintää vaan reilusti pöytäviineihin kuuluvan IGT-merkinnän. Paanasella on tosin lista uusista sisilialaisista DOC-viineistä. Kirjoittaja karttaa aktiivisestikin omia laatukommenttejaan. Tämän otteen mukaisesti kansainvälisiin lajikkeisiin Sisiliassa panostanut ja uusi tuottaja Planeta kuvataan kansainväliseksi arvostelumenestykseksi ja "monet pitävät tätä kolmen nuoren johtamaa cantinaa Sisilian parhaana tuottajana".

Maakuntien viinilistoja eli "viime aikoina kiitosta saaneita tuottajia" ei kannata selailla ilman, että on joko taustatietoa tai ilman tekstin lukemista siltä osin mitkä ovat virallisia laatuviinejä ja mitkä pöytäviinejä. Nimekkäissä ja maailman luokan huippuja tuottavissa maakunnissa, kuten Toscana ja Piemonte, tulkinta on helpompaa, mutta enemmän volyymiin keskittyneissä maakunnissa tämän virallisen laatutason tulkinta on (erittäin) työlästä. Kirja ei myöskään mainitse, että Italia on kansallisvaltiona nuori, mikä selittää paikallisuuden korostamista ja arvostamista. Toisaalta kirjan jaottelu maakunnittain ainakin implisiittisesti paljastaa tämän asian.

"Italian satoja lajikkeita käsittävä ´varasto´ on maailman rikkain, ja vaikka monet ovat vaatimattomia, pienellä alueella viljeltyjä, joukossa on epäilemättä monia potentiaalisia menestyjiä, joista on jo näyttöjäkin." Tuotanto- ja kasvuoloja Paananen kuvaa "oinologisesti edulliseksi ilmastoksi".

Italiassa myös laatuviinien säädökset muuttuvat sellaista tahtia, että niistä kertovia kirjoja pitäisi kirjoittaa muutaman vuoden välein. Kuluttajalle tämä voi tarkoittaa myös nopeaakin tyylin muuttumista, jota ei eksplisiittisesti kirjassa painoteta, mutta taustatiedolla ja kirjan ajatuksella lukemalla tämäkin näkökulma selviää. Kirja on tarvittaessa mukaansatempaava ja taustatiedoilla varusteille tarjoaa kirjoittajan omakohtaisen asiantuntemuksen käytettäväksi.

Unto Paanasella on italialainen (viini)kulttuuri hyvin hanskassa. Seuraava askel olisi, mutta se vaatisi myös muiden maiden viinikulttuurin tuntemusta, italialaisen viinikulttuurin asettaminen kansainväliseen perspektiiviin, sekä etenkin sen pohtiminen miksi italialaiset lajikkeet ovat erittäin heikosti onnistuneet matkustamaan ulkomaille. Rivien välistä kyllä käy selville, että italialaiset ovat oppineet modernin hedelmäisen, pyöreän sekä pehmeähappoisen ja -tanniinisen viinin valmistuksen, jota (Yhdysvaltain ja pohjoisen Euroopan) vientimarkkinoilla arvostetaan. Italialaisten markkinointitaidoissa ei ole muutenkaan ollut moittimista. Kirja on kattava ja kunnianhimoinen yleisesitys nykyisiin Italian viineihin, joissa riittää tyylikirjoja.

Ismo Järvinen

Unto Paananen: Italian viinit alaotsikolla Italian viinit ja juusto kolmannen vuosituhannen alkaessa. Yliopistopaino. Helsinki 2003. ISBN 9515705606. Hinta 48 € (Akateeminen kirjakauppa).

1 Unto Paananen - Simo Örmä: Viinien Italia. WSOY. Porvoo 1992: ISBN 9510183482.



takaisin
 

© 2002-2019 JWJ-Nautiskelija Oy. Tietosuojaperiaatteet ja toimituspolitiikka. Tietojen kopioiminen ja julkaiseminen on tekijänoikeuslain mukaisella tavalla kielletty. Viinien hintatiedot ovat hankinta- tai arviointihetken hintoja eikä niitä päivitetä. Katso Nautiskelijan tilaajaperusteisen viinitietosivuston esittely. Nautiskelijan viinitiedon sivusto hyödyntää evästeitä.