ISSN 1458-8439
takaisin

Asiantunteva viinikirvan torjunta- ja viinin selviytymistarina

17.6.2005
Englantilainen toimittaja Christy Campbell on kirjoittanut sujuvalla analyyttisella otteella ja samalla personoidun kirjan Phylloxera alaotsikkona How Wine was Saved for the World. (Amerikassa kirjan päänimi on kuvailevampi The Botanist and the Vintner ja alaotsikko kuten edellä.) Kuvitus on niukkaa ja historiallista 1800-lukua heijastavat mustavalkoiset kuvat. Sivuja on kolme ja puoli sataa. Normaaleista viinikirjoista, ja muista asiapainotteisista kirjoista, poiketen lähdeviitteet mainitaan. Hakemisto on peräti kymmenen sivua tarkoilla sivuviittauksilla. Englantilaisen sivistyneistön arvostamia ranskalaisia ilmauksia ei vältetä, eikä viinimaailmassa selviäkään ilman ranskaa. Suurelle yleisölle kirja ei sovellu, mutta riittävän suureen asiapainotteiseen kohderyhmään tähdätään personoimalla ”hyviksiksi” ja ”pahiksiksi” muutaman henkilön kautta 1800-luvun loppupuolen tapahtumat. Alku on kiehtova kuinka ja mihin viinikirva (phylloxera) rantautui Euroopassa. Monimuotoinen viinikirva on kirjan omaksumisen jälkeen hanskassa. Viinikirvan vaikutus viininviljelyyn on laajasti tiedossa ja kirjoittaja kertaa sen vielä johdannossa, joten kirja on ötökän hallinnan oppimista ja kansainvälisten ”tavaravirtojen” seurausten tuottamien ongelmien ratkaisua.

Kirja ei ole suunnattu kaakattaville viinituristeille

Viinikirva ja viiniköynnös ovat Campbellille kirjan perusteella vain yksi perusteellisen historiallisen selvityksen vaativa asia, joka ankkuroidaan kuitenkin tiiviisti nykymaailman tapahtumiin. Hän näyttää keskittyvän mielenkiinnon kohteissaan juuri 1800-luvulle, vaikka selvittäessään aikaisemmin brittihallituksen juonitteluja kuningatar Victorian salamurhaamiseksi. Phylloxera-kirjassa tarina on uskottava ja perusteltu. Kriittiselläkään lukijalle taiteelliset vapaudet eivät ole liiallisia. Viiniharrastajalta Campbell ei vaikuta, minkä viinimaailmaa pitkään ja perusteellisesti seuranneet huomaavat.

Christy Campbellin mustakantisen sidotun Phylloxera-kirjan päällyspaperin nostalginen etusivu.Viinikirva on ovela ja erittäin sopeutuva loinen. Jos sen elämänkierto ei ole etukäteen tiedossa, helpottaa kirjan sisäistämistä Phylloxera-hakusanan lukeminen tietosanakirjasta eli Oxford Companionista. Oxfordissa on kaksi tiheästi präntättyä isoa sivua ja viinikirvan olemus on sen jälkeen hallussa. Campbell tarjoaa paljon perusteellisemman ja hienojakoisemman selityksen, tosin eri kohtiin kirjassa sijoitettuna, mikä hankaloittaa kirvan erittäin monimutkaisen elämänkierron sisäistämistä. Lisäksi kirjan juonen mukaisesti käsitellään laajasti tiedettyyn ongelmanratkaisuun eli varttamiseen johtavia tapahtumia ja harhapolkuja sekä annetaan niille lisäksi historiallista perspektiiviä. Phylloxera-kirjan tarinan tai ”juonen” seuraamista helpottaa, jos on sisäistänyt suomalaisen lukion luonnontieteelliset aineet, tai ainakin hahmottanut yhteiskunnan muutosmekanismeja.

Campbellin luonne ja tavoitteet selviävät jo esipuheessa kun hän kommentoi kalifornialaisen Mondavin viinitarhavierailulla oppaalle esittämäänsä kysymystä ovatko köynnösten varsien ”möykyt” merkkinä varttamisesta (graft). Kun ranskalainen opas antaa lyhyen ja intohimoisen selvityksen ymppäämisestä, viinikirvasta ja juuristosta, ymmärtää Campbell muiden turistien hälyttävän kaakatuksen (gaggle) perusteella olla kysymättä liikoja. Ranskalainen opas löytää lisäksi ensimmäisenä ranskalaisia riivanneen tuholaisen välittäväksi Campbellin edustamat englantilaiset 1800-luvun höyrylaivoineen ja puutarhainnostuksineen. Helpompaa on kirjoittaa kirja viinikirvasta sekä ”keskustella” kirjastoissa kirjojen kanssa… Lisävalaistusta kirjoittajan persoonaan tuo hänen oma tekijänoikeusvirkkeensä virallisen tekijänoikeusmerkinnän lisäksi: ”Kirjoittajan mielestä hänellä on moraalinen oikeus olla teoksen kirjoittaja” (The author asserts the moral right to be indentified as the author of this work). Asiateosten tyyliin kirjoittajasta ei ole valokuvaa.

Inhimillinen selviytymistarina viinikirvan katastrofista

Kirjan juonena toimii jälkikäteen tehty ”salapoliisityö”, jossa kuvataan asioiden hahmottuminen loogisesti ja analyyttisesti ja etenkin hitaasti. Viiniystävän pitää ottaa huomioon, että kohderyhminä ovat myös historiasta ja tieteellisestä toiminnasta kiinnostuneet. Kirjan juonenkehittely ei ole itse viiniarvioissa suosittua halki-poikki-pinoon -menoa, vaan sivupolkua ja hienosäätöä ja tutkimista riittää. Luonnollisesti pitää myös analysoida kuinka höyrylaivat ja rautatiet sekä lisääntyvä kauppa mahdollistivat amerikkalaisen viinikirvan tunkeutumisen alun perin Eurooppaan ja kuinka ensimmäisen kerran heräsivät epäilyt jostakin uudesta ja epätavallisesta taudista ja sen leviämisestä. Kriisin syyksi kirjassa tulee viljelijöiden ja viranomaisten uhkakuvien kieltäminen ja niihin varautuminen. Vasta kun viinikirva löytyy omalta tarhalta ja käytännössä kaikkialta Ranskasta ovat ihmiset kypsiä ainoaan ongelmanratkaisuun eli varttamiseen amerikkalaisiin juuriin.

Kirja on jaettu kolmeen pääosaan kriisin kokeneen ihmisen henkisen muutoksen mukaisesti. Ensimmäisen osan nimi on Kieltäminen (Denial) kun Ranskan viinitarhat alkavat käsittämättömästi kuin tyhjästä tuhoutua. Vähitellen alkaa löytyä monien yritysten ja erehdysten jälkeen syyllinen sekä syy-seuraussuhteet yleensä hahmottua. Lukijan on ehdottomasti luettava tarkkaan ja mielellään useamman kerran luku 12, jossa Campbell selittää erittäin loogisesti ja perinpohjaisesti viinikirvan hämmentävän monimutkaisen elinkaaren, joka 1870-luvulla alkaa vasta hahmottua kirjan sankareille ja yleensä Ranskan etevimmille tiedemiehille. Kirja kuvaa - toimittajien suosiman tarinan kerron tyyliin - tieteellistä ja kaupallista kilpailua kuinka tiedemiehet yrittävät selvittää mikä lopulta syyksi paljastuva millin kokoinen kellertävä eläin oikein, ja sen elintapoja.

Viinikirvan lisäksi pitää luonnollisesti alussa käydä läpi myös viiniköynnöksen ominaisuuksia sekä yleensä sen ainutlaatuisuutta kasvimaailmassa sekä myös pohtia hieman vaikka 1800-luvun puolivälin jälkeisiä kiistoja elämän ja lajien synnystä ennen kuin moderni luonnontiede vakiintui ja Raamatun käsitys väistyi. Kirjaan saadaankin tämän varjolla ympättyä mukaan lainauksineen kuuluisuudet Charles Darwin että Louis Pasteur monen vähemmän nimekkään kasvi- ja eläintieteilijän lisäksi. Henkilö- ja muita nimiä kirjassa riittää, mutta ei seuraamisen kannalta häiritsevän paljon.

Toinen osa Viha (Anger) esittelee epätoivoista keinojen etsintää tarhojen kuihtumisen aiheuttajaksi varmistuneen kirvan torjumiseksi sekä viiniköynnösten ja yleensä elinkeinon, työllisyyden ja verovarojen ja muiden vastaavien tärkeiden asioiden pelastamiseksi. Vuonna 1970 Pariisin Phylloxerakomitea, tai toiselta nimeltään Keskuskomitea, ottaa Ranskan keskusjohdon resursseilla vuonna 1965 Etelä-Rhônen Gardin Roquemaressa puhjenneen taudin selvityksen hoitaakseen. Syylliset amerikkalaiset köynnökset oli istutettu vuonna 1962. Ensimmäiset pätevät kasvi- ja eläintutkijat löytyivät kuitenkin muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevasta - jo silloin nimekkäästä - Montpellierin yliopistosta. Rautateiden tultua viininviljely ja kulutus oli lähtenyt voimakkaaseen kasvuun. Vuoden 1868 Jules Guyot’n kirjan mukaan viini työllisti suoraan tai välillisesti kahdeksan miljoonaa ranskalaista ja viljelyala oli 2,5 milj. hehtaaria. Se on yli kaksi ja puoli kertaa nykyistä viljelyalaa enemmän.

Ranskalaisten ongelmana oli kuinka torjua viinikirvan tuhotyöt eli kaikkien köynnösten kuihtuminen eli lyhyesti pelastaa viininviljely. Mikään poppakonsti ei toiminut ja tiedemiehet olivat pihalla. Esimerkiksi kalliilla ja vaikeasti käsiteltävillä rikkiyhdisteillä, kuten räjähdysherkällä ja ihmiselle vaaralliseksi paljastuneella hiilibisulfiittilla, voitiin vain hillitä kirvan leviämistä ja siten pidentää köynnösten kuolinkamppailua. Myös viinitarhojen hukuttaminen useiksi viikoiksi veden alle oli mahdollista vain harvoille vesistöjen lähistöllä sijaitsevilla tasankotarhoille eli teoreettisesti pienelle osalle tarhoista, eikä kuivassa Midissä vettäkään paljoa ollut. Vuonna 1869 eräs kirjan sankareista yhdysvaltalainen Missourin osavaltion hyönteistieteilijä (state entomologist) Charles Valentine Riley sekä kirjan toinen sankari Montpellierin yliopiston kasvitieteilijä (botanist) Jules-Émile Planchon päätyivät Rapakon kummallakin puolella päätelmään, että kirva on syy köynnösten kuihtumiselle eikä seuraus muista kasvien kohtaamista ongelmista.

”Juomakelvottomia” viinejä tuottavat köynnökset hyväksyttävä

Fiksuimmille selvisi nopeasti koska viinikirva on sama kummallakin puolella Rapakkoa, täytyy sen olla peräisin Amerikasta sekä aiheuttaa eurooppalaisessa lajissa ongelmia, etenkin kun tuodut eurooppalaiset lajikkeet kuihtuivat nopeasti Amerikan itäosissa. Syy-seuraussuhde oli samanlainen kun muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin Amerikasta tullut sieni alkoi levittää härmää (oidium) vastuskyvyttömissä eurooppalaisissa köynnöksissä. Oliko viinikirva tuhojen syy vai seuraus väiteltiin kuitenkin monta vuotta, kuten niin monessa muussakin ihmisiä koskettavassa asiassa. Amerikkalaisten köynnösten viinikirvan vastustuskyvyn selvittyä oli luonnollisinta korvata eurooppalaiset amerikkalaisilla, mutta ongelmana oli amerikkalaisten viinien ”juomakelvottomuus”. Volyymiviinejä tuottavassa Midissä laadukkaimmat jenkkilajikkeet olisivat jotenkin toimineet, mutta ei sentään ainutlaatuisia viinejä paikallisista lajikkeista tuottavassa Bordeaux’ssa.

Kirjan salapoliisityön kohde viinikirva takakannen kuvaamana. Lisääntyminen tapahtuu valtaosin sukupuolettomasti, joten kuvan siivekäs naaras on harvinainen.Américainistet, mukaan lukien Planchon, jäivät alussa alakynteen ja 1870-luvulla alkoi tulla yhä lisää kieltoja – tosin heikosti noudatettuja - amerikkalaisten köynnösten istuttamiselle ja siirroille taudin leviämisen estämiseksi. Tosin Léo Lalimanin – kirjan pahiksen - ja muiden taimitarhat olivat jo lähettäneet tätä ennen amerikkalaisia lajikkeita riittävän laajalle Ranskaan, joten jälkikäteen oli vain ajan kysymys koska nämä ”siirtokunnat” alkoivat viinikirvalle tunnusomaisen eksponentiaalisen laajentumisensa. Planchon laski silloisilla tiedoilla, että teoreettisesti kirva tuottaa kesän kasvukauden aikana 25,6 miljardia jälkeläistä eikä maan alla lisääntyvälle kirvalle ollut tuhoamiskeinoja.

Lähes parinkymmenen vuoden turhien yritysten jälkeen varmistui, että viinikirvaa ei pystytä torjumaan vaan sen kanssa pitää oppia elämään. Täsmällistä ajankohtaa ei tiedetä, koska ja kuka ensimmäisen kerran keksi varttaa eurooppalaisen lajikkeen verson amerikkalaiseen juureen. Todistettavasti jo 1869 sitä tehtiin ensimmäisen kerran ja sen jälkeen kiihtyvästi, sillä ymppääminen ja amerikkalaisten köynnösten tarhaaminen alkoi olla teollista toimintaa jo 1870-luvun lopulla. Koska viinikirvan elämäntavat olivat vielä arvoitus, monet tiedemiehet propagoivat uusia ja turhaa aikaa vieviä kirvan torjuntakeinoja.

Ihmisen yksilön ja kollektiivisen kehityksen mukaisesti kolmas osa on Hyväksyminen (Acceptance). Koska häiriötekijä oli täysin uusi ja aitoviiniköynnöys (Vitis vinifera) näin ovelalle tuholaiselle vastuskyvytön, vaati ratkaisu ihmisen luovuutta, jotta taloudellisesti ja kulttuurillisesti huipputärkeä viini saatiin pelastettua. Ranskalaiset olivat itse tuoneet ja ”levittäneet” maahansa viinikirvan kun he kiinnostuivat amerikkalaisista köynnöslajeista 1840-luvulla levinneen ensimmäisen ”amerikanviiniköynnöstuliaisen” härmän (Uncinula necator), oidiumin, vuoksi, jolle aitoviiniköynnös ei ollut vastuskykyinen ja apua etsittiin tautia sietävistä köynnöksistä. Lisäksi Englantiin ja muualle Eurooppaan tuotiin kasvi- ja eläinlajeja puhtaan älyllisen uteliaisuuden ja puutarhaharrastuksen vuoksi.

Ennen Ranskan epidemiaa Englannissa oli myös todistettavasti löytynyt ainakin yksi tautitapaus jo kaksi vuotta aikaisemmin. Ludwig XVIII:n pääpuutarhuri oli raportoinut Pariisissa viinikirvaan viittaavan Amerikasta tuotujen Vitis rotundifolia -köynnösten kuihtumisen vuonna 1823. Etelä-Rhônessa ja Midissä oli paljon vinifera-lajikkeita amerikkalaisten köynnösten seassa sekä suosiolliset olosuhteet. Sama periaate toistui muutamaan vuotta myöhemmin, tosin hitaampana viileässä Bordeaux’ssa Léo Lalimanin tarhassa ja kirva alkoi selvitä kehämäisesti yhä kiihtyvään tahtiin. Muutamassa vuodessa viinikirva levisi kulovalkean tavoin. Itäisestä Amerikasta kotoisin oleva kirva ylitti edellä mainituista syistä myös Kalliovuoret eli saapui Kaliforniaan virallisesti 1873 ja viljelijät vastasivat aluksi ranskalaistyylin lamaannuksella. Brittien viinihuollon kannalta huolestuttavasti Portugalin Douroon viinikirva saapui jo 1872. Väistämättömän leviämisen edessä monen mielestä oli parasta olla tekemättä mitään ja toivoa viinikirvan väistävän oman alueen ja omat tarhat ainakin, jos viinikirva olikin saapunut naapurin tarhaan.

Viha-osa on vaikeimmin seurattava - ja myös vähiten tärkeä - osa, mutta tarina pääsee jälleen hyvään vauhtiin lopun Hyväksyminen-osassa. Hyväksyminen tarkoittaa, että aitoviini pitää ympätä kirvalle vastuskykyisiin amerikkalaisiin lajeihin tai hybrideihin. Kirjoittaja myös esittelee myös välittömästi viinikirvan jälkeen jatkuvasti pinnalla olevia epäilyksiä, menettääkö viini alkuperäisen laadun tai ominaisluonteensa, kun sen on käytännössä oltava kaksi eri kasvilajia. Mikäli viinikirvan aiheuttamat nykyongelmat kiinnostavat luvun 12 elinkierron lisäksi pitää lukea kirjan jälkipuhe, jossa valaistaan Kalifornian 1980-luvulla alkaneen viinikirvaepidemian syitä sekä kerrotaan eri viinikirvakantojen geenitekniikan avulla selvitetyt kotipaikat.

Kirja päätyy yllättäen, tosin ei Campbellin henkilökohtaiseen, ylistykseen hybridilajikkeista valmistettujen viinien laadun ”kehumiseen”. Kirjoittajalle muutenkaan juomakelvottomina pidettyjen amerikkalaisten lajikkeiden viinit eivät ole katastrofi. Hieman epäilyttää onko hän niitä koskaan maistanut henkilökohtaisesti. Varttaminen on puolestaan tuonut ison arsenaalin uusia kasvitauteja ja lisäksi viinikirva on ikävän sopeutuva. Kirjoittajan sanomaksi jää, että seuraavat ongelmat – hieman viinikirvan pakottaman varttamisen tyyliin - ratkaistaan geenitekniikalla.

Geneettisesti muunneltujen köynnösten hyväksyminen on vain ajan kysymys ja tulevaisuudessa häämöttää mahdollisuus, että eurooppalaisiin lajikkeisiin on saatu siirrettyä myös viinikirvan vastuskykyä geenitekniikalla monen muun toivotun ja nykyisin puuttuvan ominaisuuden lisäksi. Ilman ihmisen jatkuvaa väliintuloa alun perin eurooppalainen viini ei selviytyne ja kirjassa käydään onnistuneesti läpi sen ensimmäinen tieteen voimalla suoritettu selviytymistarina viinikirvan aiheuttamista köynnösten kuolemista. Usean kirjan luvun loppupiirros. Suomessa kuva saattaa herättää kummastusta. Kirjan kohteena ovat viinikirvan aiheuttamat muutosvaatimukset koko yhteiskunnalle ja viinikulttuurille sekä yleensä tosiasioiden hyväksymismekanismit. Kohteena sattuu olemaan länsimäisen kulttuurin huippukorkealle arvostama (laatu)viini. Artikkelin loppu

Ismo Järvinen

Christy Campbell: Phylloxera. How Wine was Saved for the World. Harpercollins Publishers. London 2004. ISBN 0007115350. Sidottuja A5-sivuja 348. Amerikassa kirjan nimi on The Botanist and the Vintner. How Wine was Saved for the World kustantajana Algonquin Books of Chapel Hill.



takaisin
 

© 2002-2017 JWJ-Nautiskelija Oy. Tietosuojaperiaatteet ja toimituspolitiikka. Tietojen kopioiminen ja julkaiseminen on tekijänoikeuslain mukaisella tavalla kielletty. Viinien hintatiedot ovat hankinta- tai arviointihetken hintoja eikä niitä päivitetä. Katso Nautiskelijan tilaajaperusteisen viinisivuston esittely.